Kevätaurinko paistaa risukasaankin
Luvattoman pitkä aika on kyllä päässyt kulumaan tuosta edellisestä postauksesta. Täytyy yrittää korjata tilanne kertomalla edes lyhyesti kuulumisia!
Miksihän ei ole tullut kirjoiteltua pitkään aikaan? Harminpaikkahan on alunperin perustettu epävarman nuoren naisen epätoivoiselle piehtaroinnille milloin minkäkin harmin ja murheen kanssa. Alunperin ajattelin, että tämä on se väylä, jonka kautta on mahdollista purkaa ikävää ja epävarmuutta, esittää kysymyksiä itselleen ja koittaa koota niitä ajatuksia, jotka ovat vaikeita ja tuottavat tuskaa. Käydä läpi sellaisia asioita, joista ei voi missään puhua.
Nyt kuitenkin huomaan, ettei sellaiselle ole ollut vähään aikaan tarvetta. Kaikki tuntuu edenneen melkein kuin itsestään. Olen tutustunut hiljalleen ihmiseen, johon pystyn luottamaan täysin. Hän tulee pysymään vierelläni, hän on tehnyt sen tähänkin asti hyvinä ja huonoinakin hetkinä. En epäile sitä, koska hän on pystynyt osoittamaan olevansa kaiken luottamukseni arvoinen. Maailman paras mies, parhain, mitä tämä nainen voi toivoa.
Olemme olleet sattumalta kaksi viimeistä viikkoa tiiviisti yhdessä, koska hänen opintonsa ovat sen sallineet. Tänään tuli sitten kuitenkin se hetki, aika sanoa taas hetkeksi hei hei. Vaikka kyse onkin vain yhdeksästä päivästä, miten ihminen voikaan tuntea olonsa näin tyhjäksi? Ihan kuin jotain suurta puuttuisi. Ja puuttuukin. Olo on niin yksinäinen, kun toinen on ollut mukana arjessa kaksi viikkoa. Siihen kaikkeen olisi voinut jo tottua.
Onneksi kohta on kesäloma ja hän on luonani yli kolme kuukautta. Kaiken erossaolon jaksaa, kun ajattelee kesää.
“Testin mukaan olen villisti, jopa holtittomasti rakastunut”
Näin ilmoittaa lopputuloksen rakkaustesti, jonka löysin Helsingin sanomien sivuilta.
Ihan eittämättä se pitää kyllä paikkansa. Villisti, holtittomasti rakastunut. Ei kuulosta minulta, mutta kun mietin testikysymyksiä ja vastauksiani niihin, mitä muuta niistä voi olettaakaan. Sitä paitsi - on helvetin mahtavaa olla rakastunut - villisti ja holtittomasti. Ajatella toista ja toisen läsnäoloa, tarkastella toisen puuhailua, toisen kasvonpiirteitä ja vartalonmuotoa, löytää toisesta uusia ominaisuuksia ja rakastua näihin ja aiemmin huomattuihin ominaisuuksiin yhä uudelleen ja uudelleen. Miettiä, mitä toinen tekee parhaillaan toisella paikkakunnalla. Etsiä toisen tuoksua tyynyliinasta. Ikävöidä, kun toinen on poissa. Miettiä yhteisiä asioita ja keskustella tulevaisuudesta. Leperrellä ja lässyttää toiselle kuin pieni lapsi. Parasta on kuitenkin se, ettei ole tilanteessa aivan yksin, vaan huomaa toisenkin olevan ihan yhtä hullaantunut.
“Tuntisin syvää epätoivoa, jos hän jättäisi minut.”
Kyllä tuntisin, mutta tiedän, ettei hän tekisi sitä. Joskus olin asiasta todella epävarma ja pelkäsin heittäytyväni itse mukaan johonkin sellaiseen, minkä jälkeen huomaisin kuitenkin tallaavani paskaan ja kunnolla. Yrittäessäni varmistella, mitä hän minusta ja meidän tulevaisuudestamme ajatteli, en saanut irti mitään. Pelkäsin, että minua käytettäisiin hyväksi - olen pettynyt ihmissuhteissani niin monen monta kertaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hän haluaa tutustua ihmisiin hitaasti. Katsella, edetä hitaasti ilman hätiköintiä. Minua tuo kaikki epäilytti aluksi ja kuvittelin, ettei hän oikeasti halua mitään vakavaa kanssani. Mutta tosiaan, en osaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Toisaalta en osaa kuvitella, mitä oikein olen tehnyt saadakseni elämääni hänenkaltaisensa ihmisen.
“Joskus minusta tuntuu, etten voi hallita ajatuksiani: ajattelen häntä pakkomielteisesti.”
Kyllä. Ajatukset palaavat häneen aina tietyin väliajoin. En varmasti elä tuntiakaan ajattelematta häntä.
“Olen onnellinen, kun teen jotain sellaista, mistä hän tulee onnelliseksi.”
Tietysti. Samalla tavalla hän tekee asioita, mistä tietää minun pitävän. Hän ei kuitenkaan sorru mielistelyyn, minä kyllä häntäkin enemmän. Onnellisuus tuntuu niin suurelta sanalta, että on vaikea puhua teoilla tekevänsä toista onnelliseksi. Minä ainakin olen onnellinen saadessani olla hänen kanssaan.
“Olen mieluummin hänen kuin kenenkään muun kanssa.”
Heh, tässä päästäänkin heti asiaan. Mietimme tätä kaverini kanssa ja yllättävän usein se pitää paikkaansa, että rakastuneena haluaa mieluiten olla rakkaansa kanssa. Varsinkin, jos aikaa on rajoitetusti. Silloin haluaa vain pyhittää sen kaiken mahdollisen ajan hänelle ja yhteiselle tekemiselle. Itseni kohdalla ajanvietto rakkaan kanssa menee monenkin asian edelle, mutta pystyn kyllä hyvän tarjouksen edessä valitsemaan tyttöjen illan sen sijaan, että kyhjöttäisin kullan kainalossa. Hauskan illan jälkeenhän on aivan huippua pujahtaa kullan kainaloon pussailemaan.
“Jos uskoisin, että hän on rakastumassa johonkuhun toiseen, tulisin mustasukkaiseksi.”
Aivan varmasti. Mutta oikeassa elämässä ei kävisi näin, sillä tiedän miten paljon rakastuminen häneltä vaatii. Se ei käy kädenkäänteessä eikä hänen suuntansa muutu tuulessa.
“Tahdon tietää hänestä kaiken.”
Todellakin! Haluan tietää, mistä hän pitää, minkälainen hän on ollut lapsena, mitä hän on harrastanut, mitä hän ajattelee, mitä hän tuntee, mitä hän haluaa tehdä tulevaisuudessa. Haluan oppia hänestä kaiken ja tutustua ihmiseen, jota rakastan. Haluan tietää, missä olemme erilaisia ja mitkä asiat meitä yhdistävät. Missä olemme eri mieltä ja missä taas ajattelemme aivan samalla tavalla. Ihanaa huomata, kuinka alkaa tuntea toisen ajatusmaailman puolessa vuodessa. Tuntea toisen tavat ja ennakoida tulevaa.
“Haluan häntä fyysisesti, henkisesti ja emotionaalisesti.”
Kyllä, kaikilla tavoilla. Haluan tuon ihmisen elämääni loppuajaksi, lähelleni niin henkisesti kuin fyysisesti. Haluan nähdä, mitä meistä tulee vuosien kuluessa. Tunnen meidän välillämme vallitsevan voimakkaan yhteyden ja iloitsen siitä, että elämässäni on ihminen, jonka kanssa voi tuntea tällaisia tunteita. On hämmentävää, että elämään tupsahtaa yhtäkkiä sellainen henkilö, joka täydentää kaikki puuttuvat kohdat. Nekin, joita ei ole koskaan tiennyt olevan olemassakaan. Ne, joista huomaa vasta myöhemmin, että näin tämän asian kuuluukin olla.
“Minulla on loputon halu saada häneltä hellyyttä ja rakkautta.”
Tämä pitää ehdottomasti paikkaansa ja tästä on tullut vitsimme jo alusta lähtien ja huvittanut meitä molempia. Itse olen ihan onnettoman hellyydenkipeä ja voisin viettää päivän pelkästään hänen kyljessään nauttimassa sataprosenttisesta huomiosta silityksineen ja paijauksineen. Ihan toivoton tapaus siis. Minäkin pidän häntä suhteessamme “hyvänäpitäjänä”, joka pitää hyvää huolta toisen olosta.
“Hän on minulle täydellinen kumppani rakkaussuhteeseen.”
Hämmästyttävän totta. Jokaisessahan on jotain, mistä ei niin pidä, mutta itse olen ainakin aina ollut sitä tyyppiä, joka hyväksyy paljon toiselta eikä nipota ihan turhista. En voi sietää ihmisiä, jotka heti kauhistuvat ja nousevat takajaloilleen, jos toisessa ei joku asia miellytä. Itse olen melko sopeutuvainen ja teen kyllä kompromisseja. Mutta on kyllä ollut todella jännittävää huomata, miten hyvin kaikki on sujunut. Mitään isompia riitoja ei ole ollut, enkä ole kertaakaan miettinyt tapaamisemme jälkeen tosissani, ettei tästä voi tulla mitään. En ole koskaan epäröinyt sen suhteen, etten itse olisi tosissani tässä suhteessa. Mielestäni luonteemme täydentävät toisiaan uskomattomalla tavalla, jota on vaikeaa kuvailla. Uskomatonta, miten kaksi niin erilaista ihmistä voikaan tulla toimeen. Toisaalta olen aina pitänyt ihmisistä, joista en pysty havaitsemaan omia piirteitäni. Rakkaussuhteeseen kuuluu olennaisesti tietysti myös seksuaalisuus. Minulla on varma olo hänen kanssaan, koska hän osaa vetää selvästi oikeista naruista kanssani. Hän on taitava tutkiskelija, joka löytää esimerkiksi kehoni pienistä merkeistä paljon enemmän kuin minä itse.
“Tunnen vartaloni reagoivan, kun hän koskettaa minua.”
Se on ihana tunne, kun toinen kiertää kätensä lanteen ympärille muiden ihmisten läsnäollessa. Minulle se merkitsee omistamista: “tämä on minun”. Se merkitsee luottamusta: “haluan olla tässä”. Rakkautta: “onneksi olet siinä”. Se on halua pitää toisesta kiinni. Minusta on nautinnollista olla lähekkäin, sillä pidän läheisyydestä ja toisen ihmisen lämmöstä. Minusta jokaisessa kosketuksessa on jotain merkittävää ja tarkoituksellista. Ihmiset eivät kosketa ilman niitä. Lisäksi hän on taitava koskettaja: kosketuksessa on lämpöä ja sellaista varmuutta, jota en ole aiemmin kokenut koskaan.
“Tuntuu, että hän on aina mielessäni.”
Kyllä. Monesti mietin, että tehtyäni tai suoriuduttuani tästä asiasta olen taas hieman lähempänä häntä. Työpäivän jälkeen olen lähempänä viikonloppua. Yhden koulutehtävän jälkeen voin huokaista helpotuksesta, sillä tehtävän jälkeen meillä on enemmän aikaa olla kahden. Saadessani palkan työstäni mietin, miten voisin ilahduttaa sillä häntä. Kun ajan autolla, mietin, että voisin soittaa hänelle, kun ei ole muutakaan. Aamulla mietin, missä hän on, nukkuuko vai onko jo herännyt.
“Tahdon, että hän tuntee minut: ajatukseni, pelkoni ja toiveeni.”
Kyllä. Hän ei kovinkaan avoimesti ole puhunut koskaan omista ajatuksistaan, peloistaan tai toiveistaan vaan olen saanut kiskoa niitä häneltä. Nykyään, ihan parin kuukauden sisällä, olen huomannut meidän suhteemme menneen jollain tapaa eteenpäin, eikä minun tarvitse enää nyhtää tietoa häneltä, vaan hän kertoo ajatuksistaan avoimesti. Esimerkiksi viikonloppuna keskustelimme yhteenmuuttamisesta. Minä esitän tapani mukaan olettamuksiani siitä, mitä hän ajattelee asiasta. Yleensä olettamukset ovat kuitenkin sellaisia, että tiedän, ettei hän ajattele asiasta sillä tavalla, mutta haluan hänen kumoavan väitteeni. Aiemmin häneltä on ollut todella vaikea saada vastauksia kysymyksiin ja väitteet ovat jääneet kumoamatta ja minähän olen jäänyt vatvomaan niitä. Joko hän tuntee minut hyvin tai sitten hän vain on huomattavasti avoimempi, sillä nyt keskustelun jälkeen ei jäänyt mitään epäselvyyksiä. Sen enempää keskustelun sisältöä läpikäymättä se keskustelu teki minut hyvin onnelliseksi.
“Etsin innokkaasti merkkejä siitä, että hän haluaa minua.”
Kukapa ei etsisi? Tietenkin tarkkailen ja olen otettu, kun huomaan niitä. Ne voivat olla pieniä sanoja, äänensävyjä, eleitä, ilmeitä, kosketuksia tai reaktioita. On aivan ihanaa huomata kelpaavansa toiselle ihmiselle muustakin syystä kuin vain tavasta olla yhdessä.
“Tunnen suurta vetoa häntä kohtaan.”
Kyllä, jostain syystä olen tuntenut aina. Jotakin selittämätöntä tapahtui jo ensimmäisellä kerralla minun kohdallani. Olen todella kranttu miesten suhteen, ja monessa tökkää aina joku. En osaa sanoa, mikä teki minuun niin suuren vaikutuksen toukokuussa. Kai se oli kokonaisuus ja yleisvaikutelma rehellisestä, luotettavasta, ahkerasta ja tavoitteellisesta ihmisestä. Minä en voinut enkä voi edelleenkään vastustaa niitä silmiä, sitä hymyä ja valkoisia hampaita, vahvoja harteita ja käsivarsia, ryhdikästä asentoa ja sitä tervettä itsevarmuutta. Vaikka tapasin kesän aikana paljon muita ihmisiä, en saanut häntä mielestäni ja vertasin haluamattani muita tuohon tapaamaani miesolentoon. Olen aina miettinyt, miten ehkä yksi tuhannesta ihmisestä tekee vaikutuksen minuun. Kesän jälkeen olen miettinyt, miten yksi noista tuhannesta on iskenyt silmänsä juuri minuun. Ei minulle ole koskaan tapahtunut näin, että olisin saavuttanut jotain, mistä en olisi uskaltanut haaveillakaan.
“Tulen erittäin masentuneeksi, kun suhteessamme ei ole kaikki hyvin.”
En valehtele, jos sanon, ettei meillä ole ollut mitään suurempia ongelmia. Oma epävarmuuteni, pelkoni siitä, etten kelpaa tällekään ihmiselle, oli valloillaan aluksi. Silloin minusta tuntui, etten saanut hänen ajatuksistaan ja toiveistaan mitään otetta, koska häntä ei saanut puhumaan niistä taitavasti ohjailemallakaan. Koen olevani vaativa persoona, joka etsii kaksoismerkityksiä monesta asiasta ja tekee omia johtopäätöksiään helposti. Näyttää kuitenkin siltä, että hän lukee minua kuin avointa kirjaa ja ymmärtää paremmin, kuin mitä antaakaan minun ymmärtää 
Hämmentävää. Hämmentävän ihanaa olla villisti, jopa holtittomasti rakastunut.
Aikataulujen ja velvollisuuksien armoilla
Sunnuntai. Mikä suloisen karmea päivä. Se päivä, joka tuntuu aina viikon pisimmältä.
Vihaan junia. Ne vievät aina pois jotain tärkeää. Pahimmalta tuntuu, että on elettävä niiden aikataulujen ehdoilla - on lähdettävä hyvissä ajoin, että ehtii junaan. On ajettava asemalle tiettyä reittiä tiettyyn aikaan, että ehtii junaan. On hyvästeltävä nopeasti, että ehtii junaan. On käveltävä nopeasti oikean vaunun kohdalle katsomatta taakseen, että ehtii junaan. Ne ovat niin armottomia pysähtyessään asemalle vain minuutiksi.
Sydäntä riipii joka kerran katsoessa sitä loittonevaa selkää. En voi katsoa sinne päin, en vaan voi. Harpon nopein askelin vain takaisin autolle kyynelten yrittäessä puskea väkisin silmiin. Runttaan peruutusvaihteen päälle ja annan renkaiden sutia. Minä lähden, en halua nähdä, kun juna hitaasti nytkähtää liikkeelle ja vie jotain niin tärkeää taas kauas pois.
Puristan rattia valkoisin sormin. Ajan rivakasti pois ihmisten lähettyviltä, en pysty hengittämään. Haluan olla yksin. Valtatielle päästyäni ajan yhteen notkelmaan, josta näkee rautatielle. Pysäköin linja-autopysäkille, nousen autosta, sytytän tupakan. Menen auton keulan eteen seisomaan ja odottamaan, että näkisin junan. Oma hengitys höyryää, hämärtyvässä talvi-illassa kuulee vain auton hiljaisen käynnin. Kun näen junan lipuvan kaukana metsänreunassa, vilkutan ja kuvittelen hänen näkevän. Olen täällä rakas! Minulla on jo nyt ihan kauhea ikävä!
Meillä on omat velvollisuutemme. Ne on hoidettava, jotta saamme joskus tulevaisuudessa nauttia siitä, että olemme yhdessä.
Herra Ylppö & Ihmiset - Hylättyjen valtakunta
“Sinä katsot minua hyvästiksi junan ikkunasta - se on surullista unta ja se uni on totta
- - sinä kuljet kotia kohti ja minä jään sinua kaipaamaan tähän valtakuntaan”
Meillä on maailma ja tuulet sen
Joka päivä ja jokaikinen yö, sinua ajattelen. –
Olen yrittänyt selviytyä arjesta. Kuukauden ajan olen käynyt töissä ja koulussa yhtä aikaa. Päivät ovat venyneet yli 12-tuntisiksi useana päivänä viikossa ja yöunet jääneet vähemmälle, mikä näkyy jo jaksamisessa. Kun teet 60-tuntisen viikon ja heti perään 50-tuntisen, ei jää aikaa paljoa muulle. Kun pääset illalla kotiin, kaadut sänkyyn. Muussa tapauksessa istut koneella tai yrität suoriutua kotitöistä silmät tyhjyyttä heijastaen. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että elämä vaatii tärkeysjärjestyksiä. Toistaiseksi työ menee koulun edelle - sitä on tehtävä nyt, kun sitä on, koulun ehtii hoitaa myöhemminkin.
Toisaalta hyvä, että on ollut muutakin tekemistä. Päivät olisivat pitkiä, jos pitäisi vain istua kotona ja odottaa toista käymään. Se tuntuisi tarkoituksettomalta, joten tuntuu hyvältä idealta tehdä omista päivistään kiireisiä ja työntäyteisiä - ettei tarvitsisi niin kovasti ikävöidä. Ikävä iskee kuitenkin aina iltaisin nukkumaan käydessä. Saisipa sen toisen tähän viereensä.
Voiko toista vain ikävöidä liikaa niin, että se on haitaksi? Olen joka viikko odottanut paljon sitä, että näkee viimein toisen, pääsee halaamaan häntä ja tekemään yhteisiä juttuja parin päivän ajan. Nyt pari yhteistä viikonloppua ovat tuottaneet minulle pettymyksen, niistä vaan tuntuu puuttuvan jokin. Tietynlainen lämpö. Vai tuntuuko se vain siltä - onko se vain minun tunteeni? Joka tapauksessa olo ei ole ollut hyvä, vaan välit jotenkin etäiset.
Raskailla viikoilla on kuitenkin ihan selvät vaikutuksensa parisuhteeseenkin. Väsyneenä ei jaksa toisen yhtäkään poikkipuolista sanaa ja ainakin itse loukkaannun melko helposti ja teen omia johtopäätöksiä lausutuista sanoista. Tulee tiuskittua toiselle helpommin. Itse haluaisin vain levätä ja ladata akkuja tulevaa viikkoa ajatellen. Mies taas tuntuu järjestävän viikonlopulle omaa ohjelmaa. Muutenkin rutiinit toistavat aina toisiaan ja päivät tarkasti aikataulutettuja. Miksei voi tehdä asioita silloin, kun siltä tuntuu, vaan sen mukaan, mitä kello on?
Toivottavasti tuleva viikonloppu ei tuottaisi samanlaista pettymystä. Enää yksi yö.
– Joka päivä ja jokaikinen yö, jonka sydämeni lyö.
Mun ei tarvii huutaa enää
Viime viikkoina entinen elämäni on palautunut mieleeni flashbackeina niin valveilla kuin unissa ollessani. Se entinen elämä, josta tuli vanhaa heinäkuussa. Päätös lähteä oli vaikea: olin kypsytellyt sitä jo pari vuotta ja viimein sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta sen toteuttamiseen. Moni on miettinyt, että minulla on täytynyt olla joku toinen valmiina. Ei ollut. Minä vain päätin, että nyt saa riittää. Minulla oli syyni, joita kenenkään muun on vaikea nähdä, koska he eivät eläneet elämääni.
Minusta on ollut todella outoa, ettei minun ole tarvinnut puoleen vuoteen huutaa kenellekään. En ole paiskonut ovia enkä tavaroita, rikkonut raivoissani kahvikuppeja heittämällä niitä lattiaan enkä kiroillut hinkatessani seinään lentänyttä kahvia irti tapetista. Minun ei ole tarvinnut. En enää edes tunnista sitä ihmistä, joka niin teki. Silloin se oli arkipäivää. Jos raivonpuuskia ei ollut pariin viikkoon, tuntui kuin niitä ei olisi ollut ikuisuuksiin.
Minusta on outoa, että tunnen olevani onnellinen ja tulevaisuuteen suuntaava. Enää en elä päivää kerrallaan huomaten vuoden päästä, että tässä on taas hujahtanut ohitse 365 päivää siitä ainoasta elämästäni. Kun muistelen vuoden takaista itseäni, tunnistan silloisessa itsessäni masennuksen merkit. En koskaan suostunut myöntämään sitä itselleni, saati että olisin hankkinut siihen apua. Tiesin tasan tarkkaan, mitä muutoksia elämäni tarvitsisi, mutten uskaltanut ryhtyä niihin. Sitten tapahtui jotain ja se jokin on myllyttänyt elämäni täysin uusiksi.
Vaikka rojahdan nykyisin sänkyyn 13-tuntisen työ- ja koulupäivän aiheuttaman uupumuksen takia, nukahdan hymy huulillani. Kun en vuosi sitten tuntenut jaksavani mitään, en edes pienintä koulutehtävää tai kotityötä, jostain löytyy nykyään ihmeellistä tarmoa niidenkin tekemiseen - nyt minulla on unelma, jonka saavuttamiseksi haluan työskennellä. Aiemmin en nähnyt elämässäni mitään työskentelyn arvoista, oli vain yksitoikkoinen, samaa rataa noudattava elämä sellaisen ihmisen kanssa, joka omilla mielenterveys- ja päihdeongelmillaan imi minutkin kuiviin. On erikoista vihdoinkin herätä huomaamaan, miten suuri merkitys toisen hyvällä mielenterveyden tilanteella on parisuhteeseen.
Aiemmin en kyseenalaistanut mitään edellisen suhteen kompastuskiviä, koska en pystynyt näkemään niitä. Oli ihan normaalia, vanhempieni luona vierailin aina vain minä ja että toisella oli aina jotain muuta “tärkeämpää”, alkoholia juotiin mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuri määrä ja alettiin haastamaan riitaa, ihmisten tapaamista välteltiin, yleisötilaisuuksiin pystyi osallistumaan vain humalassa tai kun kavereitakaan ei voinut tavata selvinpäin.
Ei tarvitse enää paiskoa kahvikuppeja seinään tai paeta känniääliötä yönselkään. Enää eivät alkoholi ja krapula rytmitä viikonloppua tai mustasukkaisuus rajoita muiden ihmisten tapaamista. Enää ei tarvitse pyytää anteeksi tutuilta eikä tuntemattomilta toisen ihmisen edellisillan arvaamatonta humalakäyttäytymistä. Eikä maksaa kavereiden rikottuja tavaroita takaisin tai kipittää ostamaan itselle uutta naulakkoa tai kitata ja maalata piiloon nyrkillä oveen hakattuja reikiä. Ei enää puhettakaan ahdistus- ja masennuslääkkeistä, joiden yhteisvaikutus alkoholin kanssa saattoi olla täysin ennalta-arvaamaton ja yllättävä. Ei tarvitse enää hukuttaa naamaansa kyynelistä ja epätoivosta kostuneeseen tyynyliinaan tai pelätä katkeroittavansa itseään onnettomassa parisuhteessa.
Nykyään ei tarvitse edes huutaa, kun ihminen ymmärtää ja kuuntelee toista muutenkin.
P.S. Enää kaksi yötä!
———————————
Tällä kertaa ei biisiä, vaan sanat:
“En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik’ tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään
refrain:
Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain
En päivääkään vaihtaisi pois
Ei toisin mun lauluni sois
Sen tiedän oon luotu mä näin elämään
Uneen kun painan pään
En päivääkään vaihtaisi pois
Kun muutos ei parempaa tois
On elämä kaunista ollut niin
Kuin kudottu lankoihin kultaisiin
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik luoja mun uudelleen lois
Ja jotain jos toimissain väärin mä tein
Suon senkin itsellein”
Puhkipoikki ja kovasti ikävissään…
Miten ihminen voikaan kaivata näin kovasti toisen luo?
Huoh. Seitsemän yksinäistä yötä takana ja kahdeksan vielä edessä. Ihan täyttä tuskaa.
Minulla on niin kova ikävä. Se ihminen on mielessäni ensimmäisenä kun herään ja viimeisenä, kun käyn nukkumaan. Keskellä päivää, keskellä iltaa. Töissä, koulussa ja vapaa-ajalla. Tauotta. Voisinpa ajatella välillä jotain muuta, mutta en pysty. Kaipaan niin kovasti hänen viereensä.
Haluaisin vaan päästä kaivatumaan hänen viereensä. Haistella hänen tuoksuaan, kuulla äänensä. Nauttia lähekkäin olemisesta ja kaikesta, mitä siihen kuuluu. Hellistä suudelmista, silityksistä, halauksista. Toisen ihmisen läsnäolosta.
Viimeaikoina elämässä on ollut vähän jännitysmomentteja, kun ehdin jo pelätä olevani raskaana. Tai pelätä on ehkä väärä sana - loppujenlopuksi en tiennyt, kumpi olisi ollut huonompi yllätys - se, että olen raskaana vai se, että en ole. Toisaalta tiedän, ettei lapsi sovi tähän hetkeen, kun molemmilla on opinnot kesken eikä yhteistä kotiakaan vielä ole. Mutta sitten - mitkä ihmeen edellytykset ne oikein muka ovat? Opiskelevat pariskunnat ovat ennenkin saaneet lapsia ja selvinneet siitä hyvin, ainoastaan välimatka on se kynnyskysymys. Mutta esimerkkejä opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittamisesta löytyy omasta kaveripiiristäkin vaikka millä mitalla. Yhteinen kotikin on vain järjestelykysymys. Ehdin jo ajatella, että tupakointi täytyy lopettaa mahdollisimman pian. On alettava syömään terveellisemmin. Mietin, mitä lähipiiri mahtaisi asiasta ajatella. Miten siitä ilmoittaisi kellekin ja milloin.
En ole raskaana. Tietoa seuraava tunne on samalla helpotus, mutta myös pettymys. Pelkään, etten voi koskaan saada lapsia. Minulla on siihen syyni ja toivon todella pelkoni olevan aiheettomia, sillä haluan niin kovasti oman perheen. Haluan sen tämän miehen kanssa. Lapsettomuus olisi pahinta, mitä omalle kohdalle voisi ajatella tulevaisuuden suhteen.
Vielä kahdeksan yötä. Ellen tee yllätysmatkaa 250 kilometrin päähän.
Chorale - Jos tahdot pitää kii
“Istun hiljaa niin kuin sinäkin
ei sanottavaa tunnen kuitenkin
sinun minua koskevan
ja tahtovan kertoo jotain kaunista
kuinka yhdessä me ollaan maailma
sä olet mun unelma…
Jos tahdot pitää kii
Pidä kii älä päästä mua pois
Tää tarinamme kaunis olla vois
Pidä kii älä päästä mua pois”
Samaa maata, mutta silti kuin yö ja päivä
————————————————————————————
“Odota, vilkaisen vähän nettiä”
“Tule tänne ja vilkaise minua, vielä kun ehdit”
“Minä ehdin vilkaista sinua vielä monta kertaa loppuelämäni aikana… mutta tulen silti”
————————————————————————————
Mitä hyötyä on erilaisuudesta ja samanlaisuudesta? Mitä vaaditaan parisuhteen toimimiseksi ja siihen, että kaksi ihmistä sitoutuu yhteiseen elämään? Mitkä asiat aiheuttavat hankaluuksia ja mitä on tehtävä, että suhteen saa pysymään elinvoimaisena?
Itse olen herännyt miettimään tätä asiaa joulun jälkeen. Jouluaattona siskoni ja hänen pitkäaikaisen avomiehensä välit kiristyivät siihen pisteeseen, että seurauksena oli oikein mehevä perheriita. Ensin tuli närää joululahjoista, jotka sisko oli miehelleen ostanut. Mies heitti jotain vitsiä niistä, eikä sisko tuntunut ymmärtävän huumoria. Illan myötä miehen nauttimat snapsit vaihtuivat isompiin drinkkeihin ja tunteet kuumenivat, kun näkemykset jouluaaton juhlistamisesta eivät näillä kahdella sattuneet yksiin. Sisko on tuonut pidemmän aikaa esiin sen, että alkoholinkäyttö on yksi heidän suhteensa ongelmista.
Niin. Se ilta sai minut miettimään, mitä parisuhteen onnistumiseksi oikein tarvitaan.
Olen monta kertaa nähnyt, miten liian samanlaiset ihmiset eivät tule keskenään toimeen. Itse ärsyynnyn ihmisissä sellaisiin piirteisiin, joita löydän myös itsestäni. Työskentelen jatkuvasti epätäsmällisyyteni, epäjärjestelmällisyyteni, pessimistisyyteni ja epävarmuuteni kanssa, joten en voi sietää sellaisia ominaisuuksia kumppaniltanikaan. Jonkun lukemani tutkimustuloksen mukaan tämä pitää paikkaansa monen muunkin ihmisen kohdalla.
Minusta ei ole kaukaahaettua sanoa, että vastakohdat täydentävät toisiaan, mutta vastakohtien yhteensovittamiseen tarvitaan kykyjä ja haluja molemmilta. Molempien täytyy kuunnella toisiaan ja tottua siihen, että myönnytyksiä on tehtävä. Mikään ei toimi niin, että toinen ehdottomana jyrää toisen mielipiteet, tarpeet ja toiveet omiensa alle.
Luonteiden täytyy sopia toisilleen. Itse olen melko boheemi ihminen, jolla ei ole säännöllistä päivärytmiä ja joka ei haluakaan päivien toistavan itseään. Olen iltavirkku ja todellinen aamutorkun ruumiillistuma. Hahmotan asiat yksityiskohtina, en kokonaisuuksina. Olen mukavuudenhaluinen ja mielelläni jään sänkyyn köllöttämään kuin lähtisin hikilenkille. Asetan itselleni usein tavoitteita, mutta keinot päämääriin pääsemiseksi ovat usein hakusessa. En pidä ruoanlaitosta, vaan ajattelen, että ruoanvalmistukseen ei saa kulua miulta enempää aikaa kuin sen nauttimiseen. Koukutun helposti asioihin, jotka tyydyttävät ja saavat aikaan jonkinlaista hyvänolon tunnetta nopeasti (esim. makeiset, energiajuomat, tupakka jne.). Pohjimmiltani olen muiden miellyttäjä, joka myötäilee itselleen tärkeiden ihmisten mukana. Olen melko äkkipikainen jossain asioissa, mutta joissakin jään epäröimään ja punnitsemaan vaihtoehtoja pitkäksikin aikaa osamatta valita niiden väliltä. Tarvitsen rohkaisua ja tukea valinnoissa ja päätöksissäni. En epäröi osoittaa tunteitani avoimesti ja julkisesti, olivatpa ne minkälaisia tahansa. Tulistun helposti. Toimintaani ohjaavat ensisijaisesti tunteet, ja loogisuus ja järkevyys ovatkin sellaisia asioita, joissa toivoisin kehittyväni. Tarvitsen rinnalleni ihmisen, joka täydentää näitä ominaisuuksia.
Huomaamattani olen tutustunut ja rakastunut sellaiseen ihmiseen, joka tuntuu monilta osin olevan täysin vastakohta minulle. Looginen, järkevyyteen perustuva ajattelutapa, optimistinen elämänasenne, tavoitteellisuus, järjestelmällisyys, täsmällisyys, tyyneys ja rauhallisuus ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Tarvitsen elämääni tietynlaista ryhtiä ja järjestelmällisyyttä - tietynlaista huolehtimista siitä, että vaadittavat asiat tulevat tehdyiksi ajallaan. Olen melko arka ja toisen arastellessa minun on helppo mennä mukaan siihen, joten tulen parhaiten toimeen rohkeiden, aktiivisten ja epäröimättömien ihmisten kanssa. Toisten ihmisten mielialat vaikuttavat minuun huomattavasti ja alakuloisten ihmisten kanssa on vaikea tulla toimeen. En jaksa olla jatkuvasti “potkimassa” pystyyn ihmistä, joka on luonteeltaan alakuloisuuteen taipuvainen, koska itse menen helposti mukaan toisen tunnetilaan. Tarvitsen itsekin rinnalleni oman ydinvoimalan, josta ammentaa iloisuutta ja positiivista asennetta arjessa jaksamiseksi. Oman auringon. Oman säkenöivän timantin.
Yllättävän tärkeä merkitys on sillä, että molemmilla on samankaltainen tausta: samanlainen perhetilanne ja sen samankaltainen yhteiskunnallinen asema. Olen huomannut, että “rikkaan perheen tyttö” ei tule toimeen “köyhän perheen pojan” kanssa ja toisinpäin: näkemykset istutetaan jo varhain ja vaikutteet tulevat kotoa perheen arjesta. Toinen on oppinut tyytymään vähempään jo lapsena, toinen vaatii tulevaisuudelta enemmän. Ristiaallokko on välttämätön.
Pitää olla yhteisiä mielenkiinnon kohteita, mutta myös erillisiä. Molemmat vaativat omaa aikaa, mutta molempien tulee ottaa huomioon toisensa. Vaikka toinen olisikin työorientoitunut ja urakeskeinen, ei kumppania saa täysin unohtaa. Sama juttu myös muiden asioiden kohdalla: toinen ei saa liikaa uppoutua yhteen elämän osa-alueeseen, koska parisuhde usein tuntuu kärsivän siitä ennemmin tai myöhemmin yhden osa-alueen syödessä aikaa muilta. Jos itsepäisesti jurnutetaan vaan tiettyyn omaan tavoitteeseen ja ajatellaan vain omaa mielihyvää, ollaan äkkiä tilanteessa, jossa sukset menevät ristiin. Ei ole enää halua miellyttää toista, kun ei toinenkaan halua miellyttää.
Yksi yllättävän tärkeä yhdistävä tekijä on samanlainen huumorintaju: toinen ymmärtää, mikä on vitsiä ja mikä pitää ottaa tosissaan. Yhteiset hauskat jutut piristävät arkea kummasti. Myös seksin tulee toimia. Suhde vaatii tietyn kipinän. Sellaisen, mihin molemmat osapuolet puhaltavat saadakseen sen pysymään elinvoimaisena. Ja johon he haluavat puhaltaa.
Olen miettinyt, onko tämä suhde liian hyvää ollakseen totta. Olen yllättynyt siitä, miten monissa asioissa hän on juuri sitä, mitä haluan. Miten monesta sattumasta onkaan kyse, että olemme päätyneet yhteen? Miten hän onnistui - tietämättään - tekemään minuun lähtemättömän vaikutuksen jo ensitapaamisella? Miksi iskin silmäni juuri häneen - miksi hän kiinnostui juuri minusta? Voiko ihminen alitajuisesti ymmärtää kohdanneensa sen oikean, vaikkei sitä itse vielä tiedostaisikaan?
Pelkään ajan saatossa huomaavani vain olleeni liian rakastunut ja kuvitelleeni kaikki hyvät suhteen ja kumppanin ominaisuudet. Samaan aikaan minulla on hyvin vahva tunne siitä, että tällä kertaa ei käy niin. Olen kerran aiemmin tiedostanut joukon ongelmia haluamatta puuttua niihin - lakaisemalla ne maton alle “poissa silmistä, poissa mielestä” -periaatteella. Nyt olen aikaisempaa fiksumpi ja uskon tietäväni, mitä haluan.
Ja minulla on se, mitä minä haluan. Ja hänellä on minut, nyt ja aina.
Volbeat - I only wanna be with you
Väsynyt ja onnellinen
En ole pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa mitään. Minulla on ollut hyvä syy: joululoma! Koitan kirjoittaa lyhyesti, sillä olen todella poikki ja kellokin on noin paljon 
Ennen joulua mieltäni vavisutti epävarmuus miehen tunteista ja hänen kaverisuhteestaan. Koin loukkaavana, että miltei heti joululomalle kotiseuduille päästyään hänellä tuntui olevan mielessään vain kaverinsa tapaaminen. Asiasta saatiin joulupäivänä puhuttua ja kerroin miehelle tunteistani hänen kaveriaan kohtaan. Tämä kyseinen miehen naispuolinen kaveri herättää minussa lähinnä ärsytystä ja ihmetystä siitä, miksi he liikkuvat yhdessä ulkona.
Kuitenkin erilaisten käänteiden jälkeen päädyimme puhumaan joulun jälkeen tulevaisuudesta. Olin vuoroin täysin sanaton, vuoroin hämmästynyt, vuoroin todella yllättynyt. Tuntui, kun parisuhteessa olisi jälleen menty yksi askel eteenpäin: aiemmin hyvin viilipyttymäisesti tunteista puhumiseen suhtautuneen miehen kanssa vierähti monta tuntia keskustellen ihan vain yhteisestä tulevaisuudesta. Hänen aloitteestaan!
Puhuimme paljon siitä, mitä haluamme tulevaisuudelta ja miten molempien unelmat ja tavoitteet olisi mahdollista sovittaa yhteen. Puhuimme myös lapsista ja lasten kasvatuksesta, jolloin oli todella hämmentävää huomata, kuinka yhdenmukaisia ajatuksemme olivatkaan. Mietimme, missä haluaisimme asua, miten elää. Minkälainen perheemme olisi ja minkälaisia lemmikkejä meillä olisi. Mitä harrastaisimme vapaa-ajallamme, miten sovittaisimme yhteen päivä- ja iltatyöläisen vuorot. Mietimme, milloin tämän kaiken aika olisi. Kun aiemmin lähinnä “katsellaan”-periaatteella suhteeseen suhtautunut mies sanoo “Kun minulle syntyy joskus lapsia, haluan olla lapseni ja tämän äidin kanssa mahdollisimman paljon ja rakastaa lasta ja hänen äitiään - enkä näe mitään syytä, miksi en voisi viettää koko loppuelämääni sinun kanssasi”, kyyneleet valuvat väkisin poskille kuivuen hiljalleen miehen paitaan.
Olen niin onnellinen, että tämä ihminen on tullut elämääni. Jossain kappaleessa lauletaan peilikuvaihmisen etsimisestä ja löytämisestä ja minusta tuntuu, että olen löytänyt juuri sellaisen. Vaikka olemmekin ihan erilaisia, olemme aivan samanlaisia. Saattaa kuulostaa rakastuneen ihmisen höpinältä, mutta olen tosissani. En ole koskaan aiemmin tuntenut näin lujaa yhteenkuuluvuutta ja halua viettää elämääni tämän ihmisen kanssa.
Minusta tuntuu, että minulla on viimeaikoina käynyt aivan uskomaton tuuri. Kaikki lähti vain siitä, että päätin luopua elämäni raskaimmasta taakasta: edellisestä parisuhteesta. Sen jälkeen kaikki on tapahtunut luonnollisesti kuin itsestään: uusi ihminen, uusi parisuhde ja rakkaus, jota en uskonut voivani kokea enää koskaan. Uusi asunto, uusi miellyttävämpi elinympäristö. Työharjoittelupaikka, joka poiki vuoden mittaisen työsuhteen uudessa kotikunnassa. Työ alkaa alle viikon päästä ja on sitä, mitä olen aina halunnut tehdäkin.
Väsynyt ja onnellinen. Viimeinkin.
“Onneksi meitä on kaksi
me täällä kaksin kuljetaan
maailmaa, jonka halki kuin
pikataivalta kaahataan
kai kaikki muuttuu paremmaksi
jos silmät suljetaan
kuljetaan pää kylmänä
ja pää kylmänä kuollaan
kuljetaan pää kylmänä ja
pää kylmänä kuollaan”
Terve huoli vs. mustasukkaisuus
Olen tässä miettinyt, että mitä mustasukkaisuus oikein on ja mistä se johtuu. Ennen kaikkea se taitaa olla merkki omasta epävarmuudesta - siitä, kelpaako toiselle ja mitä jos toinen löytääkin jostain paremman. Se on menettämisen pelkoa, pelkoa siitä, että joutuisi vastoin tahtoaan luopumaan toisesta. Loppujenlopuksi kyse taitaa olla siitä, ettei tunne sen toisen ihmisen tunteita kovinkaan hyvin. Tai tuntee, mutta pelkää silti pahinta.
Lisäksi olen miettinyt, mikä on kaveruutta ja mikä on enemmän kuin kaveruutta. Onko normaalia käydä ulkona kahvilla, syömässä ja pelaamassa palloa jonkun toisen kuin oman kumppaninsa kanssa? On. Mutta mihin rajaan asti? Entä, jos käy ulkona kahvilla ja syömässä ja pelaamassa jonkun toisen kanssa enemmän kuin oman kumppanin?
Entä onko flirttailu toisille normaalia? Entä silloin, kun oma kumppani on paikalla näkemässä, mitä tapahtuu? On enemmän kuin okei olla mukava ja hyväntuulinen muille ja muiden seurassa, mutta missä vaiheessa se menee yli? Onko normaalia reagoida kumppanin muille osoittamaan flirttiin? Jos ei, niin miten pitäisi sitten oikein ajatella?
En voi olla miettimättä, minkälainen tilanne on silloin, kun minä en itse ole paikalla, jos se mielestäni ylittää kaveruuden rajat jo muutenkin. Mitä yhteistä on kahdella eri sukupuolta edustavalla ihmisellä, jotka eivät ole entisiä eivätkä nykyisiä koulu- tai työkavereita keskenään? Jotka eivät ole sukulaisia tai edes kotoisin samalta suunnalta? Jotka eivät omista yhteistä harrastusta tai mielenkiinnon kohdetta? Miksi he viihtyvät keskenään?
Näitä asioita olen miettinyt tässä viimeisen viikon aikana aika tiiviisti tulematta mihinkään tulokseen. En ole oikein saanut nukuttuakaan ja illat ovat venyneet pikkutunneille sängyssä pyöriessä ja unta odotellessa. Toisaalta järki sanoo, että murehdin turhia, mutta en voi silti muuta kuin ihmetellä, missä mennään. Pitäisikö kaikesta huolimatta uskoa, että tässä on se elämäni ihminen, joka haluaa olla vain minun kanssani?
Aste ft. Pete Parkkonen - Sekopää
Lähtökohdat ehjälle aikuisuudelle?
Olen nyt kuukauden ajan seuraillut tätä blogia. Se kertoo yläasteikäisen Elisan koulukiusatuksi joutumisesta, mikä johti lopulta nuoren tytön itsemurhaan. Olen vältellyt blogin lukemista, koska se nostaa omat tunteeni ja muistikuvat yläasteesta pintaan.
Olen aina yrittänyt sanoa itselleni, etten ole ollut koulukiusattu. Kuitenkin lukiessani Elisan tarinaa olen alkanut myöntää, että jotain kauhistuttavan samanlaisia tapahtumia sisältyy Elisaan liittyviin tarinoihin. En ole halunnut muistella niitä aiemmin ollenkaan.
Yläasteaikaan liittyvät ongelmat eivät alkaneet suoranaisesti silloin, että menin yläasteelle, vaan ne kehittyivät jo aiemmin.
Yksi minua kaksi vuotta vanhempi, minun kanssani samalla luokalla olevan tytön isosisko, otti minut hampaisiinsa jo ala-asteella. Kaikkien kanssa ei voi tulla toimeen täysin, mutta tämä tyttö teki koulunkäynnistäni sietämätöntä jo tuolloin. Halveksunta, arvostelu, solvaaminen, ulkopuolelle jättäminen ja ylimielinen käytös minua kohtaan olivat päivittäistä. Tämä tyttö oli taitava manipuloimaan muita, sillä hän sai usein myös muut samalle puolelle kanssaan. Juuri kukaan ei uskaltanut uhmata tämän tytön mielipiteitä, vaan menivät mukana kaikissa hänen keksimissään jutuissa. Välillä tyttö kävi minuun käsiksi kaataen maahan ja potkien kylkiin - myös tukistaminen, pitkillä kynsillä satuttaminen ja talvella lumipesut olivat yleisiä. Kerran hän löi minua nyrkillä kasvoihin. Kerroin äidilleni, että minua kiusattiin koulussa ja tietääkseni opettajat, tytön vanhemmat ja äitini keskustelivatkin asiasta. Mitään pysyvää muutosta tilanteeseen ei kuitenkaan koskaan tullut. Pyristelin rohkeasti kolmannen ja neljännen luokan, sillä tiesin pääseväni hänestä eroon, kun hän lähtisi yläasteelle. Luulin väärin.
Kuudennella luokalla meillä syntyi tämän tytön pikkusiskon kanssa jonkinlaista kränää. En muista enää tarkemmin mistä se lähti, mutta se liittyi jotenkin pikkusiskon muille luokkalaisille lähettämiinsä kirjelappusiin, joissa hän oli arvostellut minua. Kuudennella luokalla sain tämän luokkalaiseni isosiskolta kirjeen, jossa hän lupasi tehdä elämästäni helvettiä, mikäli puuttuisin vielä jotenkin hänen pikkusiskonsa asioihin. Kirje oli täynnä alatyylisiä haukkumasanoja. En enää muista, kerroinko koskaan tuosta saamastani kirjeestä äidilleni, mutta äiti on kertonut jälkikäteen olleensa huolissaan siitä, mitä tapahtuu, kun minä menen yläasteelle. Hän oli yrittänyt sanoa tytön äidille, että hän toivoisi tyttärensä saavan käydä yläastetta rauhassa. Tytön äiti taas oli sanonut, ettei voi luvata mitään.
Yläasteella minulle tehtiin heti selväksi, etten ollut tervetullut sinne. Tämä kahta vuotta vanhempi, nyt 9-luokalla oleva tyttö oli onnistunut luomaan itselleen eräänlaisen liigan, joka muodostui seitsemästä 9-luokkalaisista pojasta ja jotka kaikki osallistuivat minun parjaamiseeni. Se alkoi heti aamulla linja-autossa, jatkui koko päivän yläasteella ja päättyi linja-auton jättäessä minut pysäkille illalla. Linja-autossa minulle ei annettu aamulla istumapaikkaa, vaan vapaille paikoille kerättiin ennen minun pysäkkiäni reppuja, jotka otettiin pois seuraavalla pysäkillä parin kilometrin päässä. Tällä pysäkillä yleensä jäi kuitenkin pois jonkin verran matkustajia, joten pääsin istumaan loppumatkan ajaksi. Koulusta lähtiessä tilanne oli sama, minua tuupittiin jonossa ja vaikka kuinka yritin pitää puoleni, linja-auton saapuessa pysäkille minut työnnettiin jonon hännille ja astuessani linja-autoon, vapaat paikat oli yleensä täytetty jo repuilla. Kun jäin kotini läheiselle pysäkille, linja-auton ikkunoista vilkuteltiin keskisormilla.
Koulussa huorittelu ja lesbottelu olivat tämän tytön ja hänen liigansa normaalia käytöstä minua kohtaan. Minua arvosteltiin ääneen koulunkäytävillä kuin jotain huutokaupattavaa muulia. Muutama poika esitti aina minun kävellessäni heidän ohi saavansa minusta vilunväristyksiä. He myös astuivat tai hyppäsivät näyttävästi syrjään aina, jos kuljin heidän läheltään ja esittivät samaan aikaan oksentavansa. Perään he kuiskasivat “huora”. Yläasteen kahden kerroksen välisissä rappusissa sain olla varuillani, sillä usein päälleni syljettiin ja heiteltiin roskia ylemmästä kerroksesta. Ahtaissa käytävissä ei annettu tilaa. Tahallinen töniminen ruuhkatilanteissa, kuiskuttelu, osoittelu ja nauraminen olivat arkipäivää. Kenkäni ja takkini varastettiin ja ne piilotettiin moneen kertaan yläasteen aikana. Takin taskuista vietiin tavaroita ja naulakkoihin jätettyjä vaatteitani tuhrittiin milloin milläkin. Joskus tämä porukka istui yhden käytävän lattialla siten, että heidän jalkansa olivat lomittain käytävällä. Kaverini käveli edelläni ja tämä porukka nosti jalkansa hänen kohdallaan sivuun. Minun vuorollani ei käynyt näin, vaan käveleminen tehtiin mahdollisimman hankalaksi. Kun kompuroin, sain hirveät huudot. “Katsoisit vähän eteesi huora”. “Helvetin köntys”.
Kiusaaminen ei jäänyt paitsi kouluympäristöön, se jatkui netissäkin. Irc-galleriaprofiiliini ja kotisivujeni vieraskirjaan ilmestyi päivittäin näiden henkilöiden ilkkuvia kommentteja ja viestejä. Puhelinnumeroni oli suosittua tavaraa ja sain säännöllisesti ihmeellisiä soittoja. Toisinaan puhelimen toisesta päästä ei kuulunut mitään, joskus joku yritti pelotella kertomalla, että tietää missä minä olen.
Käytännössä ala-asteella kiusaamisen aloittaneen tytön ei tarvinnut enää tehdä mitään, vaan pojat tekivät kaikki nöyryyttävät teot hänen puolestaan. Aluksi nöyristelin tämän porukan edessä, mutta sitten ymmärsin, että se vain yllytti heitä. Joka kerta, kun kuulin minua haukuttavan huoraksi, huusin takaisin, että “niin ne homot sanoo”. Nostin pääni pystyyn jokaisen “vilunväristyksen” ja tönimisen jälkeen ja esitin, etteivät loukkaavat sanat ja teot vaikuttaneet minuun mitenkään. Samaan aikaan tunsin olevani vähintään maailman epämiellyttävin ihminen. Näin, että vika oli minussa, koska niin suuri joukko inhosi minua. Koska en halunnut kenenkään näkevän pahaa oloani, tein viillot vatsaan käsivarsien sijaan. Olin mielestäni ansainnut ne.
Tilanne rauhoittui hieman, kun tyttö ja hänen liigansa pääsivät yläasteelta. Osa heistä meni ammattikouluun, mutta valitettavan suuri osa jäi samassa pihapiirissä sijainneeseen lukioon. Meillä oli yhteinen ruokala, jossa huorittelut ja muut haukkumiset jatkuivat. Myös koulun edustalla oleva polkupyöräni sai kokea kovia: erään kerran siitä oli väännetty etupyörä solmuun ja toisena päivänä purettu käsijarrujen jarrupalat pois. Ollessani kaupungilla minulle huudeltiin ohiajavista autoista ja yritettiin heittää palavilla tupakannatsoilla. Muutaman kerran yksi auto seurasi minua ja kaveriani pimeällä sivutiellä.
Eräänä talvipäivänä, kun kävin yhdeksättä luokkaa, menin terveydenhoitajan vastaanotolle yhdellä välitunnilla. Vilkaisin odotushuoneeseen, jossa istui tämä tyttö, hänen tyttöpuolinen kaverinsa ja viisi ikävä kyllä aiemmin tutuksi tullutta poikaa. En mennyt odotushuoneeseen, vaan jatkoin sivulla olevaan käytävään jääden kuuloetäisyydelle. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulin tytön esittämän pyynnön “voisitteko tehdä sille jotain”. Joku pojista halusi tietää, mitä jotain. Vastaus oli “voisitte vaikka lyödä sitä - tai potkia, ihan sama, kunhan teette jotain”.
Päätin, että ennen kuin “tuo jokin” menisi käytäntöön, kertoisin asiasta jollekin silläkin uhalla, ettei tilanteeseen puuttuttaisi ja saisin kuulla olevani vasikka. Kävelin koulukuraattorin luo. Ensimmäistä kertaa vuodatin kaiken, mitä olin kokenut yläasteen aikana. Kuraattori pyysi minut tunnistamaan kiusaajani luokkakuvista, koska en tiennyt heidän kaikkien nimiä. Samana päivänä menimme lukiolle ja kaikki nämä kuvista tunnistetut henkilöt kuulutettiin rehtorin kansliaan. Tyttöä ja yhtä poikaa lukuunottamatta kaikki muut tulivat ja nähtyään minut samassa tilassa kaikkien poikien silmät laajenivat. Yksi tärisi niin, ettei saanut sanoja suustaan. Ennen niin ylimieliset pojat olivat kuin koiranpentuja, joita rehtori sätti lattialle ulostamisesta. Yksikään ei nostanut katsettaan sen pöydän pinnasta, jonka ääreen olimme kokoontuneet. Se oli yksi siihen astisen peruskouluhistoriani tähtihetkistä. Mikä parasta, lapsellisesta pelleilystä tuli tämän jälkeen loppu, vaikka kiusaajat edelleen välttelivätkin kohtaamasta minua. Yhtään herjaavaa ilmausta en tämän jälkeen kuullut.
Olen pari kertaa käynyt autolla yläasteen pihassa. Olen ajanut illalla sen takapihalle, missä on suuri asfalttikenttä. Olen silmäillyt rakennusta, sen suuria tyhjyyttä ammottavia ikkunoita, harjakattoa ja korkeita betonipylväitä ovensuissa. Rakennusta, jossa olen viettänyt suuren osan ajastani vuosina 2002-2005. Rakennus on niin luotaantyöntävä, että minua puistattaa. Minun on täytynyt ajaa pois.
Olen yrittänyt unohtaa kaikki yläasteen tapahtumat. Olen työntänyt ne mielestäni ja osittain kieltänyt niitä tapahtumasta. Ne ovat edelleen aivan liian kipeitä muistoja. Nyt ne on ensimmäistä kertaa kirjoitettu sanoiksi, jotta ne olisivat muidenkin luettavissa. Kirjoitettuna kokemani asiat eivät välttämättä pääse oikeuksiinsa, mutta jokainen voi vain kuvitella, minkälaisessa tunnemyllerryksessä nuori tyttö elää ja miten tärkeää yläasteikäiselle on se, että tulee hyväksytyksi oman ikäistensä joukossa. On helppoa sanoa, että pitäisi olla vahva, kun ei tiedä, mitä toinen on joutunut kokemaan. Kuvitelkaa itse, minkälaista on olla ja elää jatkuvasti varuillaan. Ensimmäistä kertaa olen pystynyt edes jollain tavalla käsittelemään niitä, vaikka uskon, ettei tämä ole vielä tässä. Miltei läpi peruskoulun kestänyt kiusaaminen on jättänyt jälkensä.
Olen antanut jo anteeksi. Mutta en tule koskaan unohtamaan, mitä nuo ihmiset minulle tekivät. Koskaan en ole oikein ollut selvillä siitä, miksi minua kohdeltiin, kuten kohdeltiin. Ehkä nämä ihmiset vain halusivat purkaa pahaa oloansa ja kohdistivat sen minuun. Haluaisin joskus päästä puheille edes yhden kanssa, jotta saisin tietää, mitä heidän päässään tuolloin oikein liikkui. Se olisi vähintäänkin oikein.
Tuo minua kiusannut kaksi vuotta vanhempi tyttö opiskelee muuten nykyään luokanopettajaksi.
Tässä on kappale, joka tuo mieleen ne kaikki yläasteen kokemukset. Kuunnelkaa sanat.
-
Luokat
Tuoreet artikkelit
Arkistot
Mainoslinkit
Mainos